Alkusanat

Suo­je­lus­kun­ta­jär­jes­tö perus­tet­tiin ase­tuk­sel­la elo­kuus­sa 1918. Hel­sin­ki­läi­nen ruot­sin­kie­li­nen her­ra­seu­rue perus­ti jou­lu­kuus­sa 1918 oman kak­si­kie­li­sen suo­je­lus­kun­nan, jos­sa annet­tiin kou­lu­tus­ta 35 vuot­ta täyt­tä­neil­le mie­hil­le. Kie­lie­ri­mie­li­syyk­sien vuok­si suo­men­kie­li­set ero­si­vat ja perus­ti­vat maa­lis­kuus­sa 1919 oman suo­je­lus­kun­tan­sa, Ikä­mies­pa­tal­joo­nan. Patal­joo­nan jäsen­mää­rä kas­voi, Ja se oli 1930-luvul­la Hel­sin­gin suo­je­lus­kun­ta­pii­rin suu­rin suo­je­lus­kun­ta. Nimi muut­tui Ikä­mies­suo­je­lus­kun­nak­si. Kun suo­je­lus­kun­nat lak­kau­tet­tiin mar­ras­kuus­sa 1944, Ikä­mies­suo­je­lus­kun­ta perus­ti sää­tiön, jol­le se lah­joit­ti omaisuutensa.

-Kari Selén

Suurin ja kaunein

Ikä­mies­suo­je­lus­kun­nan juu­ret oli­vat hel­sin­ki­läi­ses­sä Old­bo­ys Club­be­nis­sa, jon­ka tar­koi­tuk­se­na oli yllä­pi­tää her­ro­jen kun­toa. Seu­ra perus­ti jou­lu­kuus­sa 1918 jäse­nil­leen oman suo­je­lus­kun­nan Old­bo­ys Rege­men­te­tin, jos­sa annet­tai­siin soti­las­kou­lu­tus­ta 35 vuot­ta täyt­tä­neil­le miehille.

Kie­li­kiis­tan seu­rauk­se­na suo­men­kie­li­set ”old­bo­y­sa­rit” ero­si­vat ja perus­ti­vat maa­lis­kuus­sa 1919 oman suo­je­lus­kun­nan, Ikä­mies­pa­tal­joo­nan. Sen perus­ta­mis­vah­vuus oli noin 230 mies­tä, jois­ta muo­dos­tet­tiin kak­si kivää­ri­komp­pa­ni­aa. Patal­joo­naan liit­tyi sel­lai­sia­kin mie­hiä, jot­ka eivät olleet kuu­lu­neet Old­bo­ys-Rege­men­te­tiin. Vah­vuus koho­si syk­syl­lä jo 350 mie­heen. Jäse­nis­tö oli pää­asias­sa talous­e­lä­män ja kau­pan pal­ve­luk­ses­sa. Ammat­ti­ja­kau­ma oli moni­puo­li­nen. Ammat­ti­ni­mik­kei­tä oli sata­kun­ta toi­mi­tus­joh­ta­jas­ta varastomieheen.

Ikä­mies­suo­je­lus­kun­nan vah­vuus kas­voi 1920-luvul­la, ja vuo­si­kym­me­nen lopul­la patal­joo­na oli suo­je­lus­kun­ta­pii­rin toi­sek­si suu­rin suo­je­lus­kun­ta. Kas­vuun oli vai­kut­ta­nut hyvä jäsen­han­kin­ta ja eri­tyi­ses­ti van­han alai­kä­ra­jan pois­ta­mi­nen. Patal­joo­naan sai­vat liit­tyä 17 vuot­ta täyttäneet.

Ikä­mies­pa­tal­joo­nan vah­vuus kak­sin­ker­tais­tui 1930-luvul­la yli 600 mie­heen, ja sii­tä tuli pii­rin suu­rin suo­je­lus­kun­ta ohi Old­bo­ys-Batal­jo­ne­nin. Yli­suu­ri patal­joo­na sai vuon­na 1937 ryk­ment­ti­ko­koon­pa­non ja nimi vaih­tui Ikä­mies­suo­je­lus­kun­nak­si. Ryk­men­tin I patal­joo­nas­sa oli­vat kivää­riyk­si­köt ja II patal­joo­nas­sa kone­ki­vää­ri- ja vies­ti­komp­pa­nia sekä huol­to­komp­pa­nia. Ryk­men­tin nel­jä eril­li­syk­sik­köä yhdis­tet­tiin vuon­na 1939 III patal­joo­nak­si: upsee­ri­komp­pa­nias­sa annet­tiin reser­viup­see­reil­le joh­ta­mis­kou­lu­tus­ta, kou­lu­tus­komp­pa­nias­sa alo­kas- ja A‑sotamieskoulutusta, sota­koi­rao­sas­to mah­dol­lis­ti vies­ti­koi­ra­har­ras­tuk­sen, ja alle 17vuotiaat jäse­net sijoi­tet­tiin poikakomppaniaan.

Ikä­mies­pa­tal­joo­nas­sa – Ikä­mies­suo­je­lus­kun­nas­sa oli myös kan­nat­ta­via jäse­niä. Tapa­na oli, että ikään­tyes­sään tai ter­vey­den hei­ken­tyes­sä jäsen ei eron­nut, vaan siir­tyi kan­nat­ta­vak­si jäse­nek­si. Hei­tä oli patal­joo­nas­sa 1930-luvul­la kol­mi­sen sataa. Hei­dän suu­ri mää­rän­sä joh­tui var­hai­ses­ta ikään­ty­mi­ses­tä, sil­lä patal­joo­naa perus­tet­taes­sa nuo­rim­mat­kin jäse­net oli­vat täyt­tä­neet 35 vuot­ta. Perus­tet­tiin vete­raa­ni­luok­ka. Suo­je­lus­kun­ta­lai­nen sai liit­tyä sii­hen täy­tet­ty­ään 50 vuot­ta ja kuu­lut­tu­aan suo­je­lus­kun­taan vähin­tään 10 vuot­ta. Vete­raa­ni sai käyt­tää suo­je­lus­kun­ta­pu­kua, mut­ta oli vapau­tet­tu har­joi­tuk­sis­ta rau­han aika­na. Vete­raa­ni­luok­ka aloit­ti Ikä­mies­pa­tal­joo­nas­sa vuon­na 1935 ja vuo­des­sa lähes kaik­ki aikoi­naan kan­nat­ta­vak­si jäse­nek­si siir­ty­neet ryh­tyi­vät veteraaneiksi.

-Kari Selén

Mitä ihmeen ikämiehiä?

Ylei­sin suo­je­lus­kun­nan nimi­tyyp­pi Hel­sin­gin pii­ris­sä ker­toi suo­je­lus­kun­nan ase­la­jin, esi­mer­kik­si Järeä Tykis­tö­suo­je­lus­kun­ta tai Meri­suo­je­lus­kun­ta. Asioi­ta ymmär­tä­neil­le myös väri kuten Vita Rege­men­tet tai Sini­nen Ryk­ment­ti ker­toi ase­la­jin. Toi­nen ver­rat­tain ylei­nen nimi­tyyp­pi ker­toi suo­je­lus­kun­nan kotia­lu­een, esi­mer­kik­si Sör­kän Ryk­ment­ti tai Munk­ki­nie­men Suo­je­lus­kun­ta. Muu­ta­mien nimi viit­ta­si jäse­nis­tön koos­tu­muk­seen kuten Aka­tee­mi­nen Ryk­ment­ti tai Upseerisuojeluskunta.

Täs­tä kaa­vas­ta oli kak­si sil­miin­pis­tä­vää poik­keus­ta, joi­den nimet eivät pal­jas­ta­neen ase­la­jia, kau­pun­gin­osaa tai jäsen­ten taus­taa: Old­bo­ys-Batal­jo­nen ja Ikä­mies­suo­je­lus­kun­ta. Nimet juon­tui­vat perus­ta­mis­vai­hees­sa ase­te­tus­ta ikä­ra­jas­ta, joka eräi­tä vuo­sia esti alle 35-vuo­tiai­den pää­syn näi­hin kah­teen suo­je­lus­kun­taan. Kun suo­je­lus­kun­ta­jär­jes­tö alkoi 1930-luvun alus­sa tehos­taa poi­ka­toi­min­taa, Ikä­mies­suo­je­lus­kun­taan perus­tet­tiin poi­ka­komp­pa­nia. Se oli pii­rin suu­rin. Sii­hen pää­syn ikä­ra­ja oli 12 vuot­ta. Ikä­mie­hiä hekin.

-Kari Selén

Aseita ja ammuntaa

Ikä­mies­pa­tal­joo­na jou­tui aloit­ta­maan tyh­jäs­tä. Varus­tei­ta ja asei­ta ei ollut ja suo­je­lus­kun­tia ohjaa­va orga­ni­saa­tio oli vas­ta muo­dos­tu­mas­sa. Suo­je­lus­kun­nat oli aseis­tet­ta­va, jot­ta ne pys­tyi­si­vät täyt­tä­mään niil­le sää­de­tyt teh­tä­vät eli ”toi­mia tar­vit­taes­sa var­si­nai­sen armei­ja tuke­na” ja ”avus­taa pyy­det­täes­sä jär­jes­tys­vi­ran­omai­sia” Hel­sin­ki­läis­ten etu­na oli, että Kata­ja­no­kal­la sijain­nut armei­jan ase­va­rik­ko pys­tyi heti varus­ta­maan suojeluskuntalaiset.

Ensin Ikä­mies­suo­je­lus­kun­ta sai aseik­seen ”kol­men­lin­jan kivää­rit”. Ne oli­vat lajit­te­le­ma­ton­ta sota­saa­lis­ka­lus­toa, tasol­taan heik­ko­kun­tois­ta, osit­tain lähes ampu­ma­kel­vo­ton­ta. Tilan­ne para­ni yllät­täen jo vuon­na 1920, kun ase­va­rik­ko pys­tyi vaih­ta­maan lähes 80 % kivää­reis­tä parem­piin. Asei­den taso ei vie­lä­kään ollut tyy­dyt­tä­vä. Alkoi vuo­sia kes­tä­nyt kivää­rei­den perus­kor­jaus. Syn­tyi mal­li 91–24, jota arvos­tet­tiin ampu­jien kes­kuu­des­sa hyvien omi­nai­suuk­sien­sa takia. Kehi­tys­työ jat­kui ja Ikä­mies­ten käyt­töön tuli­vat vuo­sien mit­taan myös puo­lus­tus­lai­tok­sen ja suo­je­lus­kun­ta­jär­jes­tön kehit­tä­mät ”pystykorva”-versiot. Varat työ­hön saa­tiin lah­joi­tuk­sil­la sekä lot­tien jär­jes­tä­mil­lä tuot­toi­sil­la keräyk­sil­lä, jois­ta m/24 sai lem­pi­ni­men ”lot­ta­ki­vää­ri”.

Kone­ki­vää­ri­komp­pa­nia sai alkun­sa syk­syl­lä 1919 kun patal­joo­nal­le luo­vu­tet­tiin sota­saa­lis­ko­ne­ki­vää­ri m/09–09. Sitä mukaa kun asei­ta kun­nos­tet­tiin vari­koil­la, komp­pa­nia sai loput­kin tar­vit­se­mis­taan kone­ki­vää­reis­tä, joi­hin vaih­det­tiin pyö­rä­ja­lus­tan tilal­le koti­mai­set kol­mi­haa­ra­ja­lus­tat m/21. Ikä­mies­pa­tal­joo­na hank­ki asei­ta myös osta­mal­la. Ampu­ma­tai­don kohen­ta­mi­sek­si han­kit­tiin nel­jä pie­nois­ki­vää­riä­vuon­na 1923 ja seu­raa­va­na vuon­na para­bel­lum-pis­too­le­ja upsee­reil­le, koni­ki­vää­ri­mie­hil­le, vies­ti­mie­hil­le ja lääkintämiehille.

Kone­pis­too­li- ja pika­ki­vää­ria­seis­tuk­sen kehit­te­ly alkoi var­si­nai­ses­ti vas­ta maa­il­man­so­dan jäl­kei­si­nä vuo­si­na. Suo­mes­sa suo­je­lus­kun­ta­jär­jes­tös­tä tuli edel­lä­kä­vi­jä kone­pis­too­lien kokei­lus­sa, sil­lä jär­jes­tö hank­ki 1920-luvun puo­li­mais­sa tuhat­kun­ta Berg­man-kone­pis­too­lia. Ikä­mies­pa­tal­joo­nan osuus oli nel­jä aset­ta. Suo­je­lus­kun­nis­sa ryh­dyt­tiin kehit­tä­män sar­ja­tu­lia­seil­la varus­te­tun jou­kon tak­tiik­kaa, vaik­ka asei­ta ei vie­lä ollut ylei­ses­ti saa­ta­vil­la. Oman ase­sar­jan­sa muo­dos­ti­vat puu­koo­peet ja puu­pee­koot, eli pui­set kone­pis­too­lit ja pika­ki­vää­rit, jot­ka varus­tet­tiin jänis­räi­käl­lä. Kam­mes­ta vei­vaa­mal­la saa­tiin ”sar­ja­tul­ta” elä­vöit­tä­mään taistelukenttää.

Ammun­nal­la oli kou­lu­tuk­ses­sa kes­kei­nen ase­ma. Ikä­mies­pa­tal­joo­nas­sa oli alus­ta alkaen keväi­sin ja syk­syi­sin 2–3 ampu­ma­kou­lu­tus­ti­lai­suut­ta tai ammun­taa komp­pa­nian puit­teis­sa sekä vuo­sit­tain koko patal­joo­nan ampu­ma­päi­vä. Ampu­ma­kou­lu­tuk­ses­sa nou­da­tet­tiin perin­teel­lis­tä ampu­mis­ta makuul­ta, seis­ten tai pol­vel­ta mat­ko­jen olles­sa 300, 100 tai 150 met­riä. Par­haim­mat ampu­jat osal­lis­tui­vat pii­rin ja jär­jes­tön mes­ta­ruus­kil­pai­lui­hin, eikä sii­hen riit­tä­nyt kou­lu­tus­oh­jel­man ammun­nat. Hei­dän oli vie­tet­tä­vä vapaa-aikan­sa tii­viis­ti ampu­ma­ra­dal­la. Ikä­mies­pa­tal­joo­naa pidet­tiin jo 1920-luvun lopul­la Hel­sin­gin pii­rin parhaimpana.

Ampu­ma­kou­lu­tus­ta ryh­dyt­tiin 1920- ja 1930-luku­jen vaih­tees­sa suun­taa­maan kil­pa-ammun­nas­ta kent­tä­am­mun­taan. Uudel­la ohjel­mal­la suo­je­lus­kun­ta­lai­ses­ta kou­lu­tet­tiin kent­tä­am­pu­ja, jol­la oli hyvän osu­ma­tark­kuu­den lisäk­si nopea kyky havai­ta maa­li ja arvioi­da etäi­syys sekä täh­dä­tä ja ampua nopeas­ti. Pyr­ki­myk­se­nä 1930-luvu­la oli, että ampu­ma­har­ras­tus ja ‑kil­pai­lut kuu­lui­si­vat kai­kil­le. Aloi­tet­tiin suo­je­lus­kun­tien väli­set pro­sent­tiam­mun­nat, jois­sa parem­muu­teen vai­kut­ti­vat sekä osal­lis­tu­jien ampu­ma­tu­lok­set että luku­mää­rä. Mies­koh­tais­ta innos­tus­ta nos­ta­tet­tiin kol­mel­la ampu­ma­ta­sol­la. Mie­het sai­vat kil­pail­la tasois­ten­sa kans­sa ja ole­maan hyviä omas­sa sar­jas­saan. Ikä­mies­ten tulok­siin vai­kut­ti­vat eri­tyi­ses­ti kurs­si­te­tut ampu­ma­kou­lut­ta­jat, joi­ta nimi­tet­tiin 1930-luvun alus­sa jokai­seen komppaniaan.

-Kari Selén

Suojeluskuntien lakkauttaminen

Suo­je­lus­kun­ta­jär­jes­tön lak­kaut­ta­mi­nen ei tul­lut yllä­tyk­se­nä. Jär­jes­tön komen­ta­ja, ken­raa­li­luut­nant­ti Lau­ri Malm­berg oli jo kevääl­lä 1944 poh­ti­nut vaih­toeh­to­ja sen varal­ta. Toi­min­nan jat­ka­mi­sen lisäk­si hän­tä askar­rut­ti jär­jes­tön omai­suu­den kohtalo.

Väli­rau­ha sol­mit­tiin 19.9.1944. Suo­je­lus­kun­ta­jär­je­tön yli­mää­räi­nen edus­ta­ja­ko­kous pidet­tiin kym­me­nen päi­vää myö­hem­min Tuusu­las­sa jär­jes­tön pääl­lys­tö­kou­lul­la. Kokous val­tuut­ti Malm­ber­gin lah­joit­ta­maan, myy­mään tai muul­la taval­la siir­tä­mään jär­jes­tön ylie­si­kun­nan omai­suut­ta uudel­le omis­ta­jal­le. Seu­raa­va­na päi­vä­nä suo­je­lus­kun­ta­jär­jes­tö ja Suo­men Punai­nen Ris­ti teki­vät lak­kaut­ta­mi­sen varal­ta sopi­muk­sen omai­suu­den lah­joit­ta­mi­ses­ta ja sen vastaanottamisesta.

U. J. Castré­nin hal­li­tuk­sen toi­nen ulko­mi­nis­te­ri, suo­je­lus­kun­ta­jär­jes­tön enti­nen esi­kun­ta­pääl­lik­kö ken­raa­li­ma­ju­ri A. E. Mar­to­la esit­ti 16.10.1944 puo­lus­tus­mi­nis­te­ri Rudolf Wal­de­nil­le koko puo­lus­tus­lai­tok­sen jär­jes­tä­mis­tä milii­si­pe­ri­aat­teen mukaan ja suo­je­lus­kun­tien naa­mioi­mis­ta sen sisään.. Sekä Wal­den että Man­ner­heim näyt­ti­vät vih­re­ää valoa, ja Mar­to­la ryh­tyi ylei­se­si­kun­nan pääl­li­kön ken­raa­li­luut­nant­ti K. L. Oeschin kans­sa työ­hön. Uudes­sa jär­jes­tel­mäs­sä alue­jär­jes­tön hoi­ta­mil­la ker­taus­har­joi­tuk­sil­la oli­si suu­ri osuus. Alue­jär­jes­töön hyväk­syt­täi­siin myös vapaa­eh­toi­sia, mut­ta aseet säi­ly­tet­täi­siin alue­jär­jes­tön varas­tois­sa. Hah­mo­tel­lun jär­jes­tel­män toteut­ta­mi­nen oli­si mer­kin­nyt van­han suo­je­lus­kun­ta­jär­jes­tön lop­pua. Sii­nä oli­si kadon­nut auto­no­mian lisäk­si oikeus säi­lyt­tää aset­ta koto­na. Kysy­mys suo­je­lus­kun­tien omai­suu­des­ta oli jätet­ty avoi­mek­si. Pre­si­dent­ti Man­ner­heim hyväk­syi Mar­to­lan ja Oeschin esi­tyk­sen, mut­ta mitään ei tapahtunut.

Man­ner­heim pää­tyi vii­meis­tään 29.10.1944 lop­pu­tu­lok­seen, että oli vii­sain­ta itse lak­kaut­taa suo­je­lus­kun­ta­jär­jes­tö ennen kuin Neu­vos­to­liit­to vaa­ti­si sitä. Tyy­lik­käin­tä oli­si, jos suo­je­lus­kun­ta­jär­jes­tö itse pyy­täi­si sitä. Malm­berg kut­sui edus­ta­ja­ko­kouk­sen kool­le seu­raa­vak­si illak­si, mut­ta aika lop­pui kes­ken, sil­lä Neu­vos­to­lii­ton vaa­ti­mus jär­jes­tön lak­kaut­ta­mi­ses­ta vii­meis­tään 7.11.1944 oli saa­tet­tu hal­li­tuk­sen tie­toon 30.10.1944 kel­lo 14.

Puo­lus­tus­mi­nis­te­riös­sä pikai­ses­ti val­mis­tel­tu esi­tys laik­si suo­je­lus­kun­ta­jär­jes­tös­tä anne­tun lain kumoa­mi­ses­ta tuli edus­kun­nan käsit­te­lyyn tiis­tai­na 31.10.1944. Ensim­mäi­nen käsit­te­ly kes­ti kak­si minuut­tia. Sen jäl­keen esi­tys lähe­tet­tiin puo­lus­tus­asiain­va­lio­kun­taan, mis­tä se pala­si pari minuut­tia kes­tä­nee­seen toi­seen käsit­te­lyyn. Kol­mas käsit­te­ly tapah­tui edus­kun­nan nor­maa­lin aika­tau­lun mukaan per­jan­tai­na 3.11.1944, jol­loin laki hyväk­syt­tiin kah­den puheen­vuo­ron saat­ta­ma­na. Se pai­net­tiin ja astui voi­maan 4.11.1944. Lais­sa oli vain yksi pykä­lä. Suo­je­lus­kun­ta­jär­jes­töl­le kuu­lu­neet alue­jär­jes­tön teh­tä­vät siir­ret­tiin puo­lus­tus­lai­tok­sel­le.. Toi­ses­sa momen­tis­sa todet­tiin, että jär­jes­tön toi­min­nan lak­kaa­mi­ses­ta mää­rä­tään hal­lin­to­toi­min, samoin kuin jär­jes­tön omai­suu­den tule­vas­ta käyttämisestä.

Laki ei suo­raan lopet­ta­nut suo­je­lus­kun­tien toi­min­taa, vaan se tapah­tui puo­lus­tus­mi­nis­te­riön maa­nan­tai­na 6.11.1944 anta­mal­la mää­räyk­sel­lä. Sen mukaan toi­min­nan oli pää­tyt­tä­vä 7.11.1944. Näin suo­je­lus­kun­nil­le jäi lak­kaut­ta­mi­sen var­mis­tu­mi­sen jäl­keen viik­ko aikaa jär­jes­tää asian­sa. Sinä aika­na suu­rin osa suo­je­lus­kun­tien yksi­tyi­so­mai­suu­des­ta vaih­toi omistajaa.

-Kari Selén

Ikämiessuojeluskunnan varallisuus

Suo­je­lus­kun­nan lak­kaut­ta­mi­sen yhtey­des­sä syk­syl­lä 1944 niii­den omai­suus luet­te­loi­tiin ja arvioi­tiin. Hel­sin­gin suo­je­lus­kun­ta­pii­ris­sä oli 46 suo­je­lus­kun­taa. Ikä­mies­suo­je­lus­kun­ta oli niis­tä kol­man­nek­si varak­kain. Sen omai­suus koos­tui kau­pun­gin obli­kaa­tiois­ta, muu­ta­mas­ta KOP:n osak­kees­ta , 105 ikä­mies­ten majan osak­kees­ta, rajas­ta ja 18 pal­ve­lus­koi­ras­ta. Sen kir­jan­pi­toar­vo oli 337 000 mark­kaa. Seu­raa­va­na tuli Old­bo­ys-Batal­jo­nen 237 192 mar­kal­la. Hän­nän­huip­pu­na oli pari suo­je­lus­kun­taa, jot­ka eivät omis­ta­neet penniäkään.

Varak­kain oli Mal­min suo­je­lus­kun­ta, noin 746 000 mar­kaa ja toi­se­na Meri­suo­je­lus­kun­ta, noin 628 000 mark­kaa. Mal­min suo­je­lus­kun­nal­la oli oma kiin­teis­tö, mikä selit­tää omai­suu­den arvon. Meri­suo­je­lus­kun­nal­la taas oli venei­tä, joi­den myyn­nis­tä sai rahaa. Pii­rin mui­den suo­je­lus­kun­tien ei tar­vin­nut teh­dä suu­ria inves­toin­te­ja. Kau­pun­gis­sa oli val­mii­na urhei­lu­kent­tiä, ampu­ma­ra­to­ja, juh­la­ti­lo­ja jne. Lyhyet etäi­syy­det mah­dol­lis­ti­vat yöpy­mi­sen koto­na. Sen sijaan pit­kien etäi­syyk­sien suo­je­lus­kun­nat tar­vit­si­vat talon­sa pait­si toi­min­nan kes­kus­pai­kak­si ja juh­la­ti­lak­si, myös har­joi­tuk­siiin osal­lis­tu­nei­den, hevos­kyy­dil­lä kul­ke­nei­den suo­je­lus­kun­ta­lais­ten majoit­ta­mi­seen. Hel­sin­gis­sä pii­rie­si­kun­ta tar­jo­si useim­mil­le suo­je­lus­kun­nil­le nii­den tar­vit­se­mat kans­lia- ja kokoon­tu­mis­ti­lat ja ase­kor­jaa­mon omas­sa talos­saan. Hel­sin­gin pii­rie­si­kun­nan omai­suus oli omaa luok­kaan­sa. Se arvioi­tiin 17 833 650 markaksi.

-Kari Selén