Alkusanat
Suojeluskuntajärjestö perustettiin asetuksella elokuussa 1918. Helsinkiläinen ruotsinkielinen herraseurue perusti joulukuussa 1918 oman kaksikielisen suojeluskunnan, jossa annettiin koulutusta 35 vuotta täyttäneille miehille. Kielierimielisyyksien vuoksi suomenkieliset erosivat ja perustivat maaliskuussa 1919 oman suojeluskuntansa, Ikämiespataljoonan. Pataljoonan jäsenmäärä kasvoi, Ja se oli 1930-luvulla Helsingin suojeluskuntapiirin suurin suojeluskunta. Nimi muuttui Ikämiessuojeluskunnaksi. Kun suojeluskunnat lakkautettiin marraskuussa 1944, Ikämiessuojeluskunta perusti säätiön, jolle se lahjoitti omaisuutensa.
-Kari Selén
Suurin ja kaunein
Ikämiessuojeluskunnan juuret olivat helsinkiläisessä Oldboys Clubbenissa, jonka tarkoituksena oli ylläpitää herrojen kuntoa. Seura perusti joulukuussa 1918 jäsenilleen oman suojeluskunnan Oldboys Regementetin, jossa annettaisiin sotilaskoulutusta 35 vuotta täyttäneille miehille.
Kielikiistan seurauksena suomenkieliset ”oldboysarit” erosivat ja perustivat maaliskuussa 1919 oman suojeluskunnan, Ikämiespataljoonan. Sen perustamisvahvuus oli noin 230 miestä, joista muodostettiin kaksi kiväärikomppaniaa. Pataljoonaan liittyi sellaisiakin miehiä, jotka eivät olleet kuuluneet Oldboys-Regementetiin. Vahvuus kohosi syksyllä jo 350 mieheen. Jäsenistö oli pääasiassa talouselämän ja kaupan palveluksessa. Ammattijakauma oli monipuolinen. Ammattinimikkeitä oli satakunta toimitusjohtajasta varastomieheen.
Ikämiessuojeluskunnan vahvuus kasvoi 1920-luvulla, ja vuosikymmenen lopulla pataljoona oli suojeluskuntapiirin toiseksi suurin suojeluskunta. Kasvuun oli vaikuttanut hyvä jäsenhankinta ja erityisesti vanhan alaikärajan poistaminen. Pataljoonaan saivat liittyä 17 vuotta täyttäneet.
Ikämiespataljoonan vahvuus kaksinkertaistui 1930-luvulla yli 600 mieheen, ja siitä tuli piirin suurin suojeluskunta ohi Oldboys-Bataljonenin. Ylisuuri pataljoona sai vuonna 1937 rykmenttikokoonpanon ja nimi vaihtui Ikämiessuojeluskunnaksi. Rykmentin I pataljoonassa olivat kivääriyksiköt ja II pataljoonassa konekivääri- ja viestikomppania sekä huoltokomppania. Rykmentin neljä erillisyksikköä yhdistettiin vuonna 1939 III pataljoonaksi: upseerikomppaniassa annettiin reserviupseereille johtamiskoulutusta, koulutuskomppaniassa alokas- ja A‑sotamieskoulutusta, sotakoiraosasto mahdollisti viestikoiraharrastuksen, ja alle 17vuotiaat jäsenet sijoitettiin poikakomppaniaan.
Ikämiespataljoonassa – Ikämiessuojeluskunnassa oli myös kannattavia jäseniä. Tapana oli, että ikääntyessään tai terveyden heikentyessä jäsen ei eronnut, vaan siirtyi kannattavaksi jäseneksi. Heitä oli pataljoonassa 1930-luvulla kolmisen sataa. Heidän suuri määränsä johtui varhaisesta ikääntymisestä, sillä pataljoonaa perustettaessa nuorimmatkin jäsenet olivat täyttäneet 35 vuotta. Perustettiin veteraaniluokka. Suojeluskuntalainen sai liittyä siihen täytettyään 50 vuotta ja kuuluttuaan suojeluskuntaan vähintään 10 vuotta. Veteraani sai käyttää suojeluskuntapukua, mutta oli vapautettu harjoituksista rauhan aikana. Veteraaniluokka aloitti Ikämiespataljoonassa vuonna 1935 ja vuodessa lähes kaikki aikoinaan kannattavaksi jäseneksi siirtyneet ryhtyivät veteraaneiksi.
-Kari Selén
Mitä ihmeen ikämiehiä?
Yleisin suojeluskunnan nimityyppi Helsingin piirissä kertoi suojeluskunnan aselajin, esimerkiksi Järeä Tykistösuojeluskunta tai Merisuojeluskunta. Asioita ymmärtäneille myös väri kuten Vita Regementet tai Sininen Rykmentti kertoi aselajin. Toinen verrattain yleinen nimityyppi kertoi suojeluskunnan kotialueen, esimerkiksi Sörkän Rykmentti tai Munkkiniemen Suojeluskunta. Muutamien nimi viittasi jäsenistön koostumukseen kuten Akateeminen Rykmentti tai Upseerisuojeluskunta.
Tästä kaavasta oli kaksi silmiinpistävää poikkeusta, joiden nimet eivät paljastaneen aselajia, kaupunginosaa tai jäsenten taustaa: Oldboys-Bataljonen ja Ikämiessuojeluskunta. Nimet juontuivat perustamisvaiheessa asetetusta ikärajasta, joka eräitä vuosia esti alle 35-vuotiaiden pääsyn näihin kahteen suojeluskuntaan. Kun suojeluskuntajärjestö alkoi 1930-luvun alussa tehostaa poikatoimintaa, Ikämiessuojeluskuntaan perustettiin poikakomppania. Se oli piirin suurin. Siihen pääsyn ikäraja oli 12 vuotta. Ikämiehiä hekin.
-Kari Selén
Aseita ja ammuntaa
Ikämiespataljoona joutui aloittamaan tyhjästä. Varusteita ja aseita ei ollut ja suojeluskuntia ohjaava organisaatio oli vasta muodostumassa. Suojeluskunnat oli aseistettava, jotta ne pystyisivät täyttämään niille säädetyt tehtävät eli ”toimia tarvittaessa varsinaisen armeija tukena” ja ”avustaa pyydettäessä järjestysviranomaisia” Helsinkiläisten etuna oli, että Katajanokalla sijainnut armeijan asevarikko pystyi heti varustamaan suojeluskuntalaiset.
Ensin Ikämiessuojeluskunta sai aseikseen ”kolmenlinjan kiväärit”. Ne olivat lajittelematonta sotasaaliskalustoa, tasoltaan heikkokuntoista, osittain lähes ampumakelvotonta. Tilanne parani yllättäen jo vuonna 1920, kun asevarikko pystyi vaihtamaan lähes 80 % kivääreistä parempiin. Aseiden taso ei vieläkään ollut tyydyttävä. Alkoi vuosia kestänyt kivääreiden peruskorjaus. Syntyi malli 91–24, jota arvostettiin ampujien keskuudessa hyvien ominaisuuksiensa takia. Kehitystyö jatkui ja Ikämiesten käyttöön tulivat vuosien mittaan myös puolustuslaitoksen ja suojeluskuntajärjestön kehittämät ”pystykorva”-versiot. Varat työhön saatiin lahjoituksilla sekä lottien järjestämillä tuottoisilla keräyksillä, joista m/24 sai lempinimen ”lottakivääri”.
Konekiväärikomppania sai alkunsa syksyllä 1919 kun pataljoonalle luovutettiin sotasaaliskonekivääri m/09–09. Sitä mukaa kun aseita kunnostettiin varikoilla, komppania sai loputkin tarvitsemistaan konekivääreistä, joihin vaihdettiin pyöräjalustan tilalle kotimaiset kolmihaarajalustat m/21. Ikämiespataljoona hankki aseita myös ostamalla. Ampumataidon kohentamiseksi hankittiin neljä pienoiskivääriävuonna 1923 ja seuraavana vuonna parabellum-pistooleja upseereille, konikiväärimiehille, viestimiehille ja lääkintämiehille.
Konepistooli- ja pikakivääriaseistuksen kehittely alkoi varsinaisesti vasta maailmansodan jälkeisinä vuosina. Suomessa suojeluskuntajärjestöstä tuli edelläkävijä konepistoolien kokeilussa, sillä järjestö hankki 1920-luvun puolimaissa tuhatkunta Bergman-konepistoolia. Ikämiespataljoonan osuus oli neljä asetta. Suojeluskunnissa ryhdyttiin kehittämän sarjatuliaseilla varustetun joukon taktiikkaa, vaikka aseita ei vielä ollut yleisesti saatavilla. Oman asesarjansa muodostivat puukoopeet ja puupeekoot, eli puiset konepistoolit ja pikakiväärit, jotka varustettiin jänisräikällä. Kammesta veivaamalla saatiin ”sarjatulta” elävöittämään taistelukenttää.
Ammunnalla oli koulutuksessa keskeinen asema. Ikämiespataljoonassa oli alusta alkaen keväisin ja syksyisin 2–3 ampumakoulutustilaisuutta tai ammuntaa komppanian puitteissa sekä vuosittain koko pataljoonan ampumapäivä. Ampumakoulutuksessa noudatettiin perinteellistä ampumista makuulta, seisten tai polvelta matkojen ollessa 300, 100 tai 150 metriä. Parhaimmat ampujat osallistuivat piirin ja järjestön mestaruuskilpailuihin, eikä siihen riittänyt koulutusohjelman ammunnat. Heidän oli vietettävä vapaa-aikansa tiiviisti ampumaradalla. Ikämiespataljoonaa pidettiin jo 1920-luvun lopulla Helsingin piirin parhaimpana.
Ampumakoulutusta ryhdyttiin 1920- ja 1930-lukujen vaihteessa suuntaamaan kilpa-ammunnasta kenttäammuntaan. Uudella ohjelmalla suojeluskuntalaisesta koulutettiin kenttäampuja, jolla oli hyvän osumatarkkuuden lisäksi nopea kyky havaita maali ja arvioida etäisyys sekä tähdätä ja ampua nopeasti. Pyrkimyksenä 1930-luvula oli, että ampumaharrastus ja ‑kilpailut kuuluisivat kaikille. Aloitettiin suojeluskuntien väliset prosenttiammunnat, joissa paremmuuteen vaikuttivat sekä osallistujien ampumatulokset että lukumäärä. Mieskohtaista innostusta nostatettiin kolmella ampumatasolla. Miehet saivat kilpailla tasoistensa kanssa ja olemaan hyviä omassa sarjassaan. Ikämiesten tuloksiin vaikuttivat erityisesti kurssitetut ampumakouluttajat, joita nimitettiin 1930-luvun alussa jokaiseen komppaniaan.
-Kari Selén
Suojeluskuntien lakkauttaminen
Suojeluskuntajärjestön lakkauttaminen ei tullut yllätyksenä. Järjestön komentaja, kenraaliluutnantti Lauri Malmberg oli jo keväällä 1944 pohtinut vaihtoehtoja sen varalta. Toiminnan jatkamisen lisäksi häntä askarrutti järjestön omaisuuden kohtalo.
Välirauha solmittiin 19.9.1944. Suojeluskuntajärjetön ylimääräinen edustajakokous pidettiin kymmenen päivää myöhemmin Tuusulassa järjestön päällystökoululla. Kokous valtuutti Malmbergin lahjoittamaan, myymään tai muulla tavalla siirtämään järjestön yliesikunnan omaisuutta uudelle omistajalle. Seuraavana päivänä suojeluskuntajärjestö ja Suomen Punainen Risti tekivät lakkauttamisen varalta sopimuksen omaisuuden lahjoittamisesta ja sen vastaanottamisesta.
U. J. Castrénin hallituksen toinen ulkoministeri, suojeluskuntajärjestön entinen esikuntapäällikkö kenraalimajuri A. E. Martola esitti 16.10.1944 puolustusministeri Rudolf Waldenille koko puolustuslaitoksen järjestämistä miliisiperiaatteen mukaan ja suojeluskuntien naamioimista sen sisään.. Sekä Walden että Mannerheim näyttivät vihreää valoa, ja Martola ryhtyi yleisesikunnan päällikön kenraaliluutnantti K. L. Oeschin kanssa työhön. Uudessa järjestelmässä aluejärjestön hoitamilla kertausharjoituksilla olisi suuri osuus. Aluejärjestöön hyväksyttäisiin myös vapaaehtoisia, mutta aseet säilytettäisiin aluejärjestön varastoissa. Hahmotellun järjestelmän toteuttaminen olisi merkinnyt vanhan suojeluskuntajärjestön loppua. Siinä olisi kadonnut autonomian lisäksi oikeus säilyttää asetta kotona. Kysymys suojeluskuntien omaisuudesta oli jätetty avoimeksi. Presidentti Mannerheim hyväksyi Martolan ja Oeschin esityksen, mutta mitään ei tapahtunut.
Mannerheim päätyi viimeistään 29.10.1944 lopputulokseen, että oli viisainta itse lakkauttaa suojeluskuntajärjestö ennen kuin Neuvostoliitto vaatisi sitä. Tyylikkäintä olisi, jos suojeluskuntajärjestö itse pyytäisi sitä. Malmberg kutsui edustajakokouksen koolle seuraavaksi illaksi, mutta aika loppui kesken, sillä Neuvostoliiton vaatimus järjestön lakkauttamisesta viimeistään 7.11.1944 oli saatettu hallituksen tietoon 30.10.1944 kello 14.
Puolustusministeriössä pikaisesti valmisteltu esitys laiksi suojeluskuntajärjestöstä annetun lain kumoamisesta tuli eduskunnan käsittelyyn tiistaina 31.10.1944. Ensimmäinen käsittely kesti kaksi minuuttia. Sen jälkeen esitys lähetettiin puolustusasiainvaliokuntaan, mistä se palasi pari minuuttia kestäneeseen toiseen käsittelyyn. Kolmas käsittely tapahtui eduskunnan normaalin aikataulun mukaan perjantaina 3.11.1944, jolloin laki hyväksyttiin kahden puheenvuoron saattamana. Se painettiin ja astui voimaan 4.11.1944. Laissa oli vain yksi pykälä. Suojeluskuntajärjestölle kuuluneet aluejärjestön tehtävät siirrettiin puolustuslaitokselle.. Toisessa momentissa todettiin, että järjestön toiminnan lakkaamisesta määrätään hallintotoimin, samoin kuin järjestön omaisuuden tulevasta käyttämisestä.
Laki ei suoraan lopettanut suojeluskuntien toimintaa, vaan se tapahtui puolustusministeriön maanantaina 6.11.1944 antamalla määräyksellä. Sen mukaan toiminnan oli päätyttävä 7.11.1944. Näin suojeluskunnille jäi lakkauttamisen varmistumisen jälkeen viikko aikaa järjestää asiansa. Sinä aikana suurin osa suojeluskuntien yksityisomaisuudesta vaihtoi omistajaa.
-Kari Selén
Ikämiessuojeluskunnan varallisuus
Suojeluskunnan lakkauttamisen yhteydessä syksyllä 1944 niiiden omaisuus luetteloitiin ja arvioitiin. Helsingin suojeluskuntapiirissä oli 46 suojeluskuntaa. Ikämiessuojeluskunta oli niistä kolmanneksi varakkain. Sen omaisuus koostui kaupungin oblikaatioista, muutamasta KOP:n osakkeesta , 105 ikämiesten majan osakkeesta, rajasta ja 18 palveluskoirasta. Sen kirjanpitoarvo oli 337 000 markkaa. Seuraavana tuli Oldboys-Bataljonen 237 192 markalla. Hännänhuippuna oli pari suojeluskuntaa, jotka eivät omistaneet penniäkään.
Varakkain oli Malmin suojeluskunta, noin 746 000 markaa ja toisena Merisuojeluskunta, noin 628 000 markkaa. Malmin suojeluskunnalla oli oma kiinteistö, mikä selittää omaisuuden arvon. Merisuojeluskunnalla taas oli veneitä, joiden myynnistä sai rahaa. Piirin muiden suojeluskuntien ei tarvinnut tehdä suuria investointeja. Kaupungissa oli valmiina urheilukenttiä, ampumaratoja, juhlatiloja jne. Lyhyet etäisyydet mahdollistivat yöpymisen kotona. Sen sijaan pitkien etäisyyksien suojeluskunnat tarvitsivat talonsa paitsi toiminnan keskuspaikaksi ja juhlatilaksi, myös harjoituksiiin osallistuneiden, hevoskyydillä kulkeneiden suojeluskuntalaisten majoittamiseen. Helsingissä piiriesikunta tarjosi useimmille suojeluskunnille niiden tarvitsemat kanslia- ja kokoontumistilat ja asekorjaamon omassa talossaan. Helsingin piiriesikunnan omaisuus oli omaa luokkaansa. Se arvioitiin 17 833 650 markaksi.
-Kari Selén